I LOVE ROCK N' ROLL!

Touko- ja kesäkuun loppu vei minut minilomalle Helsinkiin. Koska minulla on tällä hetkellä ylimääräistä aikaa, niin päätin vihdoin testata viekö Onnibus minut sujuvasti määränpäähän. Kahdeksaan tuntiin mahtuu paljon istumista, mutta onnistuin molemmilla kerroilla saamaan mielestäni parhaan mahdollisen paikan bussin toisen kerroksen etupenkistä. Vaikka nelostie onkin tylsä, niin silti Suomen kesää oli mukava ihastella bussin ikkunasta.

Onnibussin hintalaatusuhde on mielestäni kohdallaan. Toukokuun bussilippuni hinta ehti nousta 25 €, kun jahkailin pitkään, miten menen Helsinkiin. Kesäkuun bussilipun ostin hyvissä ajoin ja sain sen 10 € hintaan! Ensimmäisellä reissulla en saanut wifiä toimimaan kännykässäni, mutta toisella reissulla nettikin toimi moitteettomasti. Penkin alla oli virtapistoke, joten akkukaan ei päässyt loppumaan kesken matkan.

Onnibussista ollaan montaa mieltä. Busseissa on ollut ongelmia ja välillä uudet autot ovat hajonneet tien päälle. Toukokuussa matka sujui ongelmitta, mutta jälkimmäisellä matkalla bussi pysähtyi Töölössä liikennevaloihin ja siihenpä sitten jäätiin. Bussi ei enää käynnistynyt ja lopulta toinen bussi nouti matkustajat ja saavuimme Kamppiin lähes tunnin aikataulusta myöhässä. Onneksi varsinainen menoni oli vasta seuraavana päivänä eli bussin rikkoontuminen ja siitä johtunut myöhästyminen ei suoranaisesti haitannut matkaani. Uskallan jatkossakin matkustaa Onnibussilla, mutta lasken matka-aikatauluuni mukaan myöhästymisvaraa. (Kotimatkoilla turvauduin junaan, koska pendolino on nopeampia ja tilavampi matkustusmuoto.)

Toukokuussa minut vei etelään Slashin konsertti Helsingin jäähallissa. Ostaessani lipun keikalle toivoin, että Slash kutsuisi Michael Monroen bändin lämppärikseen ja niinhän siinä kävikin! Parempaa lämppäriä keikalla ei olisi voinut ollakaan! Michael Monroen bändi sai Slashin bändistä Hanoi Rocks fanin basisti Todd Kernsin vierailemaan lavalla kitaristina parin biisin ajan. Michael Monroe oli jälleen kerran loistava, tykkään hänen lavaenergiasta sekä karismastaan.

Slash featuring Myles Kennedy and The Conspirators loisti myös lavalla. Pidän kovasti Slashin omistakin biiseistä ja menisin keikalle, vaikka bändi ei soittaisi ainoatakaan Guns N' Rosesin biisiä. En silti valita; on hienoa kuulla vanhoja klassikoita kuten Sweet Child O'Mine livenä, kun en nähnyt Guns N' Rosesia teinivuosinani. Ja sitä paitsi Myles Kennedy on laulajana Axl Rosea parempi, joten ei haittaa, vaikka kuulen teinivuosien suosikkibiisit vuosien viiveellä.

Slash kutsui Michael Monroen lavalle heittämään biisit Dr Alibi ja We're All Gonna Die. Viimeksi näin tämän kaksikon Ruisrockin lavalla muutama vuosi sitten. Michael Monroe ei ole koskaan saanut kotimaassaan ansaitsemaansa arvostusta, mutta on hienoa nähdä, miten paljon häntä arvostetaan maailmalla.

Slashin takia kannatti matkustaa minilomalle Helsinkiin. Myös kesäkuun lopussa suuntasin Helsinkiin, tällä kertaa Tuska festareille Alice Cooperin keikalle. Sain houkuteltua Helenan mukaan keikalle ja ostimme ennen keikkaa hienot School's Out t-paidat. Alice Cooper Forever!

Ennen keikkaa ajattelin, että olen nähnyt Alicen aika monta kertaa ja muilla festareilla hiljattain soitetut settilistat vaikuttivat liian tutuilta ja siksi hieman tylsiltä. Alice yllätti kuitenkin heittämällä eri setin, mitä Euroopan festareilla ja keikka kesti pidempään, mitä Tuskan soittoaikataulut antoivat ymmärtää.

Tällä kertaa Alicen vaimo Sheryl oli mukana kiertueella ja paha hoitsu kumppaneineen yritti saada jälleen kerran Alicen hengiltä giljotiinissä.

Alicea ei kuitenkaan saada hengiltä lavalla, vaan hän palaa aina. Edellisestä Alicen keikastani on kohta kaksi vuotta aikaa ja jo silloin Alice heitti tribuuttibiisinsä Jim Morrisonille (The Doors: Break On Through), John Lennonille (The Beatles: Revolution), Jimi Hendrixille (The Jimi Hendrix Experience: Foxy Lady) ja Keith Moonille (The Who: My Generation). Ennen covereita Alice ihmetteli, että miten hän on edelleen hengissä, kun monet hänen ystävänsä ovat kuolleet. (Milloinhan Alice julkaiseekaan jo vuosia sitten puhutun tribute levynsä?)

Keikka huipentui School's Out encoreen, jonka aikana Alice kutsui Michael Monroen lavalle! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Alicen ja Michaelin yhdessä lavalla. Michael on kuunnellut lapsuudessaan Alice Cooperia, joten on varmasti hienoa päästä oman idolinsa kanssa lavalle.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Olin jälleen kerran ihan fiiliksissä Alicen keikan jälkeen, eikä edes "Poison" ärsyttänyt minua tällä kertaa, vaikka aina toivonkin, että loppuunkulutettu biisi jätettäisiin soittamatta. Keikan lopuksi Alice vielä ilmoitti iloisen uutisen: "Nähdään marraskuussa Mötley Crüen keikalla!" Nähdään, jee!

TARAN KUKKULA JA HOWTHIN KYLÄ

Viimeisenä matkapäivänä hyppäsimme siskoni kanssa bussiin ja suuntasimme kohti Meathin kreivikuntaa. Bussikuski jätti meidän päätien varteen ja totesimme olevamme täysin landella, lehmänpaskan hajun keskellä. Lähdimme kulkemaan kohti Taran kukkulaa ja samalla oli mukava ihastella Irlannin maaseutua. Vihdoinkin tuntui siltä, että on kesä!

Oli yllättävää, että todella monet Meathin asukkaat nostivat kättä ja hymyilivät, kun he ajoivat vastaan kukkulalle vievällä kapealla tiellä. Turistit ovat ilmeisen tervetulleita Taraan. Tien päässä oli kahvila/ravintola ja kaksi ihastuttavaa putiikkia.

En tiennyt Taran kukkulasta mitään ennen sinne menoa, vaan siskoni kertoi minulle kivestä, joka huutaa, jos siihen koskee tuleva kuningas. Jaahas, taas näitä Päivin hörhöjuttuja, johon olin pahaa aavistamattomana menossa mukaan!

Taraan voi törmätä kelttiläisissä myyteissä ja legendoissa. Se oli aikoinaan tärkeä hallinnollinen ja kulttuurillinen paikka kelttien ja myöhemmin viikinkien keskuudessa. Taran kuninkuudesta kisailtiin aikoinaan kukkulalla. Yksi tehtävä oli seistä yhdellä jalalla rasvalla voidellun kohtalon kiven päällä. Kohtalon kivi huusi, jos sitä koski tuleva kuningas ja kuningas kruunattiin virkaan kukkulalla. Meidän piti tietenkin Päivin kanssa testata onko meissä kuningasainesta, mutta kivi ei päästänyt pienintäkään pihahdusta sitä koskiessa.

Taran kukkula oli kaikinpuolin upea paikka. Sieltä on komeat näköalat ja maasto on mielenkiintoinen. Maahan on jäänyt muinaisilta ajoilta valtavat pyöreät uurteet.

Taran merkitys hiipui hiljalleen, kun Pyhä Patrick saapui 400-luvulla alueella ja aloitti kristillisen lähetystyön. Todennäköisesti kohtalon kivikään ei ole saanut puheenvuoroa sen jälkeen.

Tarasta palasimme bussilla takaisin Dubliniin ja hyppäsimme seuraavaksi junaan ja suuntasimme kohti rannikkoa ja Howthin kylää. Howthiin on ainoastaan puolen tunnin junamatka eli sinne kannattaa ehdottomasti suunnata, jos haluaa Dublinin reissun aikana nähdä myös rannikkoa.

Howth oli aiemmin pieni kalastajakylä, mutta nykyisin se on täynnä ravintoloita ja sinne tullaan kaupungista rentoutumaan. Howth on varmasi seafoodin ystävän unelmapaikka, sillä kalaravintoloissa riittää valinnan varaa ja myös ravintoloiden tarjonta on monipuolinen kalastajakylässä. Howthissa voi veneillä, katsella lintuja tai bongata hylkeitä! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hylkeitä luonnossa!

Me tutustuimme Howthiin kävellen rannan tuntumassa ja kävimme Pyhän Marian luostarin raunioilla. Niin Howthissa kuin Tarassakin on myös patikointimahdollisuuksia reippailusta kiinnostuneille.

Howthissa suuntasimme takaisin Dubliniin illalliselle ja viimeiselle oluelle. Seuraavana aamuna oli aikainen lähtö lentokentälle. Voi, kun olisimme voineet jäädä ihanaan Irlantiin pidemmäksi aikaa! Reissu oli monipuolinen, ja oli hienoa päästä kaupungin ulkopuolellekin ja saada vähän erilaisiakin kokemuksia. Howthin ja Taran retkissä oli parasta, että pääsimme liikkumaan omatoimisesti ilman jonkun toisen sanelemaa aikataulua.