Olen nähnyt The Rolling Stonesin kahdesti. Vuonna 2003 Helsingin Olympiastadionilla bändin 40-vuotiskiertueella ja vuonna 2013 Lontoon Hyde Parkissa 50-vuotiskiertueella. Mielen päällä on ollut usein, että olisi hienoa nähdä bändi vielä kerran elämässä, ja koska bändin juniori Ronnie Woodkin on jo 70-vuotias, niin ei ehkä kannata jäädä odottamaan bändin 60-vuotiskiertuetta. Bändin julkistaessa Euroopan kiertueen päivämäärät huomasin, että Pariisin keikkojen päivämäärät sopivat hyvin kalenteriin, ja päätin houkutella Markuksen kanssani Pariisiin.
Suurkonsertit aiheuttavat usein turhauttavaa jonottamista, mutta U-Arenalla järjestelyt toimivat sujuvasti. Etukäteen tiedotettiin, ettei laukkujen tuominen areenalle ole sallittua. Lippuihin oli merkitty kätevästi värikoodein, mitä reittiä pitkin löydämme oikealle ovelle ja jokainen ovikin oli numeroitu erikseen, joten pääsimme yllättävän nopeaa sisälle tuhansista muista konserttivieraista huolimatta.
Oli positiivinen yllätys päästä suhteellisen lähelle lavaa ja nähdä bändi muutenkin kuin näyttöjen kautta. Ranskalainen yleisö oli aika vaisu verrattuna muutaman vuoden takaiseen Lontoon keikkaan, mutta ei ole edes reilua verrata sunnuntai-iltaa Pariisissa lauantai-iltaan Hyde Parkissa - bändin kotiyleisön edessä. Rauhallinen yleisö takasi kohtuullisen hyvän näkyvyyden lavalle, kun kädet nousivat vain biisien välissä ylös. Vaikka yleisö ei tällä keikalla villiintynytkään täysin, niin se ei ainakaan ollut bändin vika. Keikka oli viimeisen päälle kunnon rock n' roll show, eikä ikinä uskoisi, että rokkikukkojen ikä lähenee 80 vuotta! Bändin biisivalinnat eivät olleet aivan täydelliset. Muutaman biisin bändi olisi voinut jättää setistään pois ja soittaa sen sijaan vaikka White Horsesin, mutta pääsääntöisesti ilta täyttyi hittikimarasta.
Keikasta jäi kaikin puolin hyvä mieli. Todennäköisesti tämä oli viimeinen Rolling Stones keikkani, mutta kuka tietää, vaikka bändi nousisi vielä vuonna 2023 lavalle heittämään 60-vuotiskiertueen. Vaikea kuitenkin uskoa, että rumpali Charlie Watts olisi enää 82-vuotiaana siinä kunnossa, että hän jaksaisi heittää monen tunnin keikkoja, mutta mistäpä sitä ikinä tietää! Ainakin The Glitter Twinsit Mick Jagger ja Keith Richards elävät ja hengittävät rokkia niin kauan kuin henki heissä pihisee.
Siinä missä Rolling Stonesin keikka oli listallani kolmas, niin oli myös Pariisin reissu. Pääsääntöisesti tuli käytyä tutuissa paikoissa, mutta jotain uuttakin tuli koettua - kuten esimerkiksi tilasin vahingossa tartar-pihvin. Olin sen verran järkyttynyt saadessani raakaa jauhelihaa ravintolassa eteeni, etten tajunnut ottaa siitä kuvaa. Tartar-pihvi osoittautui kuitenkin thaiversiona* yllättävän hyväksi, kun sain ensin haarukoitua ennakkoluuloni kurkusta alas. Vaikka makuelämys jäikin myönteiseksi, niin taitaa silti jäädä viimeiseksi lajissaan. *raa'an jauhelihan lisukkeena oli reilusti chiliä, inkivääriä, soijaa ja korianteria.
Pidennettyyn viikonloppuun ei mahtunut kovin paljon aktiviteettejä. Rollareiden lisäksi mainittakoon kaksi kohdetta: katakombit ja Louvre. Ensimmäisellä Pariisin matkalla vuonna 2005 katakombeille pääsi sisään ilman aikaavievää jonottamista. Seuraavalla reissulla katakombit jäivät väliin satoja metrejä pitkän jonon takia. Tällä kertaa ostin liput etukäteen netistä ja vaikka lippu maksoikin puolet enemmän, mitä ovelta ostettuna, niin se kannatti, sillä pääsimme sisälle kalmistoon pitkien jonojen ohi muutamassa minuutissa.
20 metrin syvyydessä Pariisin alapuolella sijaitsee labyrintti, jonka varrelta löytyy miljoonien pariisilaisten luut. Kun 1700-luvun lopussa Pariisin maanpäällisten hautausmaiden todettiin muuttuneet terveysriskeiksi, alettiin luita siirtämään maanalaisiin käytäviin. En tiedä katakombien todellista laajuutta, mutta todennäköisesti vieraille tarkoitettu kahden kilometrin mittainen reitti on vain pieni osa kalmistoa.
Katakombikierroksen aikana ehtii vaativampikin kalmistojen ystävä saada päivän kalloannoksen täytettyä. Luita ei ole pelkästään kasattu käytävien varrelle, vaan osasta kalloista on tehty taiteellisia sommitelmia. Jos voin luottaa hämärään muistikuvaani yli kymmenen vuoden takaisesta katakombivierailusta, niin muistikuvani mukaan kallot olivat silloin paremmassa kunnossa. Toki moni kallo on voinut haurastua vuosisatojen aikana, mutta moni turisti on varmasti vaurioittanut kalloja halutessaan itselleen matkamuiston maanalaisesta Pariisista. Vaikka muutamia vartijoita katakombeilla olikin, niin kahteen kilometriin mahtuu paljon hämäriä nurkkauksia, joissa vierailijat voivat tehdä tuhoaan. Ihmisten typeryys on raivostuttavaa.
Katakombeilla oli tehty uudistuksia edellisen vierailun jälkeen. Ensimmäisellä kerralla muistan, kun astuimme siskoni kanssa katakombeista takaisin päivänvaloon, ja olimme ihmeissään, missä päin Pariisia olemme. Nykyisin katakombit ovat kaupallistuneet ja maan päälle astuessamme vastassa oli turistimyymälä, joka oli täynnä kaikkea mahdollista luurankoihin ja kalloihin liittyvää lasten kirjoista kallon muotoisiin kahvilusikoihin.
Vaikka vuosi sitten Rooman matkan jälkeen totesinkin, että kapusiinimunkkien krypta menee kalmistojen TOP-listalla Pariisin katakombien edelle, niin nostaisin ehkä katakombit takaisin ykkössijalle. Siinä missä roomalainen krypta sisälsi uskomattoman hienoja taiteellisia sommitelmia, niin pariisilaisen katakombin lukuisat jatkuvat käytävät tarjosivat koko rahan edestä kalloja, vaikkakin vaatimattomampia asetelmia.
Toisinaan reissujen jälkeen voi jäädä harmittamaan, kun ei tullut käytyä jossain tai ei ollut riittävästi aikaa johonkin. Olen käynyt ensimmäisellä Pariisin reissulla Louvressa. En muista, mikä oli syynä - väsyneet jalat vai kiire Nine Inch Nailsin keikalle - että Louvren reissu oli silloin pikainen. Louvre sai tällä kertaa toisen mahdollisuuden ja odotukseni olivat korkealla maailman kuulussa taidemuseossa vierailua kohtaan.
Harmiksemme museovierailu ei vastannut odotuksia. Pääsimme Markuksen kanssa jouhevasti ennakkoon ostetuilla lipuilla sisään, mutta sen jälkeen alkoi tungos joka paikkaan. Museo oli täynnä ihmisiä, jotka täyttivät museon käytävät. Tuntui, etteivät ihmiset ole tulleet museoon taiteen takia, vaan he vain haahuilivat käytäviä pitkin eteenpäin ottaen samalla ohimennen kuvia käytävän varrella olevista maalauksista. Museon kuuluisimman teoksen; Leonardo da Vincin Mona Lisan näkemiseen täytyi nähdä vaivaa, sillä ihmiset pakkautuivat teoksen eteen ottamaan selfietä maalauksen edessä. Itsellä taas ei käynyt mielessäkään, että minun pitäisi saada ikuistettua oma naamani Mona Lisan kanssa, mutta sen verran olin turisti, että ahtauduin muiden mukana ottamaan maalauksesta kuvan.
Museovierailu oli uuvuttava. Museossa on lähes 20 eri kokoelmaa ja välillä olisi ollut mukava istahtaa alas kahville ja jatkaa sitten uudella energialla kierrosta, mutta näyttelytilojen sisäpuolella oleva kahvila oli suljettu. Vaihtoehdoiksi jäi joku tuupertua näyttelyiden varrelle tai vaihtaa maisemaa - päätimme jättää ihmistungoksen taaksemme ja lähdimme etsimään kahvilaa museon ulkopuolelta.
Pariisissa oli jälleen mukava käydä, vaikka kaikessa suuruudessaan kaupunki ei ihan täysin suosikkikaupunkini olekaan. Ibis Styles -ketjun hotelli Paris Pigalle Montmartre osoittautui hinta-laatusuhteeltaan sekä sijainniltaan loistavaksi majapaikkavalinnaksi. Kaikki kolme Pariisin matkaani ovat olleet konserttimatkoja, joten veikkaan, että palaan vielä joku päivä kaupunkiin samoissa merkeissä.
Au revoir Paris!
