HOOVERIN PATO JA UHKAPELIÄ LAS VEGASISSA

Arizonan osavaltiosta matkamme jatkui Nevadaan ja teimme ensimmäisen pysähdyksemme osavaltioiden rajalla Hooverin padolla. Hooverin pato on vuonna 1936 avattu kansallinen muistomerkki, joka on nimetty Presidentti Hooverin mukaan. Pato toimii patona Yhdysvaltojen suurimman tekojärven Lake Meadin vesimassoille.

Menimme ensin osavaltion rajan ylittävälle sillalle, josta oli komeat näkymät padolle. Korkeanpaikankammoisena en kuitenkaan kauan viihtynyt sillalla, joka tärisi ohikiitävien rekkojen tahdissa. Patoa oli paljon turvallisempaa tutkia hieman matalammalta tasolta.

Hooverin padolta ajoimme näköalapaikalle, josta oli komeat näkymät Mead -järvelle.  Näköalapaikan vierellä oli touhukkaita maaoravia, jotka onnistuivat kuivasta maasta löytämään jotain aarteita.

Seuraavaksi suuntasimme Las Vegasiin kahdeksi yöksi ja kaupungissa viettämämme reilu vuorokausi oli varsin riittävä aika teennäisessä kohteessa. Vegasin pääkadun varsi The Strip oli täynnä toinen toistaan suurempia hotellikasinoita ja kadun varrella saattoi tehdä pikamatkan mm. Luxoriin, New Yorkiin, Pariisiin ja Venetsiaan.

The Stripillä käppäillessä tuli mieleen, että kuka kummajainen on keksinyt alkaa rakentamaan kasinoja helteisen erämaan keskelle. Onneksi internetissä oli tähänkin vastaus. Mafian rahoilla Bugsy Siegel rakensi kaupunkia ja teki siitä kuuluisan 1940-luvulla. Mafia kuitenkin murhasi Siegelin myöhemmin ja mafia hallinnoi ja kasvatti Las Vegasia 50- ja 60-luvuilla, kunnes 70-luvulla FBI astui kuvioihin ja mafian ote löyhentyi. FBI tiedotti kuitenkin vielä 90-luvullakin mafian hallitsevan osittain Las Vegasia.

Vegasissa tuntui olevan paljon samanlaisia turisteja kuin mekin eli niitä, jotka ihmettelivät kaupungin menoa ja meininkiä sulautumatta joukkoon. Vegasissa liikkuu varmasti monenlaista kulkijaa. Itselläni jäi mieleen nuori mies, jota katselin ravintolan terassilta, kun olimme syömässä. Siististi pukeutunut mies kaivoi roskista. Hän kaivoi esiin kannellisia kertakäyttömukeja ja jos jäät olivat sulaneet mukeihin, niin hän joi veden. Mikä lie ollut hänen kurjan kohtalonsa takana, mutta en ole ennen nähnyt niin "normaalia" ihmistä kaivavan roskiksesta itselle juotavaa.

Las Vegasissa oli kuuma, mutta The Stripin varrelta on kätevä sujahtaa kasinoille sisään ja kulkea Stripin suuntaisesti kasinosta toiseen. Kasinoilla riittää pelaajia todennäköisesti kellon ympäri. Ensimmäisenä iltana Markus sijoitti uhkapeliini dollarin ja voitin huikeat 6,80 $ pelistä. Seuraavana päivänä onni ei ollut myöten, sillä voitin vain surkeat 0,35 $ ja oli pakko todeta, ettei minusta tule miljönääriä Vegasissa. Pelionni ei ikävä kyllä suosinut muitakaan.

Minulla oli yksi ennakko-odotus Vegasissa vierailua kohtaan. Halusin vierailla Mötley Crüen laulajan Vince Neilin ravintolassa. Tatuado sijaitsi Circus Circus -hotellikasinon yhteydessä ja menimme sinne aamupalalle. Harmikseni kaupungissa asuva Vince ei sattunut aamiaiselle yhtä aikaa. Aamupala maksoi 20 $ eli kauhean paljon, mutta aamupala oli hintansa arvoinen, kun pääsin vierailemaan ravintolassa. Ravintolassa oli tietenkinkin paljon Mötley Crüeen liittyvää sisustusta ja mm. Vince Neilin entisiä esiintymisasuja.

Vegasissa on monenlaista viihdetarjontaa, johon perehdyin ennakkoon ennen matkaamme. Tunnettujen musikaalien ja muiden esitysten hinnat olivat huipussaan, mutta satuin löytämään matkaseurueemme intresseihin ja budjettiin sopivan esityksen: Evil Dead musikaalin! Musikaali on pyörinyt jo useita vuosia Vegasissa ja vaikka olimmekin hieman skeptisiä sen viihdyttävyydestä, niin musikaali oli toimiva ohjaus kahdesta ensimmäisestä Evil Dead -elokuvasta ja meillä oli kuin olikin ihan viihdyttävä ilta.

Evil Deadiin oli myynnissä tavallisten lippujen lisäksi "splatter zone" lippua. Toisessa kuvassa demonijuontajan edessä istuu muutamia henkilöitä "splatter zonella" ja he saivat teatterista valkoiset t-paidat vaatteidensa suojaksi. Verta suorastaan suihkusi eturiviin ja verikasteessa tuntui olevan hauskaa. Me tylsämielet istuimme kuitenkin tyytyväisinä veripisaroiden ulottumattomissa.

Jos olisimme jääneet Vegasiin pidemmäksi aikaa, niin kaupungissa olisi pitänyt todennäköisesti kuluttaa aikaa juopottelemalla ja pelaamalla reissurahat. Onneksi jätimme kaupungin taaksemme ja suuntasimme täysin erilaiseen miljööseen. Las Vegasin jälkeen Route 66:n varrella on enää Los Angeles, mutta päätimme tehdä mutkan ennen enkelten kaupunkia ja suuntasimme kohti Kalifornian Kuolemanlaaksoa.

Unohdin vaihtaa navigaattoriin osavaltion ja navigaattori ohjasi meidät Nevadan puolella olevaan Ash Meadowsin villieläinten suojelupuistoon. Puistoon oli tehty muutamia kävelyreittejä, mutta kuka hullu nyt haluaisi hirveässä helteessä ilman varjoa patikoida! Teimme pienen kävelyn ja kävimme ihmettelemässä erämaassa olevia lampia, joissa oli paljon kaloja.

Ash Meadowsista lähdimme suuntaamaan kohti osavaltioiden rajaa. Olimme valmiit jättämään hyvästit Nevadalle ja kohtaamaan Kalifornian auringon.

ALL BAD THINGS MUST COME TO AN END

Jotkut asiat elämässä jäävät harmittamaan. Kuten se, että olen onnistunut näkemään Mötley Crüen elämässäni vain kerran ja se sattui olemaan lyhyehkö festarikeikka. Yhdellä kerralla olen ollut Helsingin jäähallin ovella toteamassa, että keikka on peruttu, sillä bändin soittokamat olivat jääneet Italiassa tulliin. Toisella kerralla luonnonvoimat puuttuivat peliin ja trombi tuhosi Porin Sonispheressä kakkoslavan ja bändin soittokamat. Kun bändi ilmoitti lopettavansa vuoden 2015 lopussa, niin oli pakko toimia. Ostin lipun bändin konsertteihin Tukholmaan ja Helsinkiin -varmuuden vuoksi kahteen, jotta näkisin edes toisen, jos toisen keikan kanssa tulisi jälleen jotain epäonnea vastaan.

Lähempänä keikkoja fiilikset olivat ailahtelevat. En ole mikään fanaattinen Mötley Crüe fani, jonka on päästävä kiertämään lukuisia keikkoja. Lähempänä keikkoja katsoin muutamia bändin tämän vuoden livetallenteita ja ne olivat tylsiä. Bändi juuri liikkunut lavalla, eikä Vince Neilin ääni ollut missään parhaassa vedossa. Väkiselläkin aloin miettiä, että onko konserttimatkailussa tällä kertaa mitään järkeä. Onneksi kuitenkin Alice Cooper julkistettiin Mötley Crüen lämppäriksi (vaikkakin Alicen kuuluisi mielestäni olla pääesiintyjä).

Kesällä Alice Cooperin bändin muusikot olivat Tukholman keikan jälkeen Hard Rock Cafessa jatkoilla jammailemassa ja sain siitä idean hankkia majapaikan tulevalle Tukholman keikalle Hard Rock Cafen läheltä. Ihan vain sillä, jos bändillä olisi tälläkin kertaa jatkot samaisessa osoitteessa. En tiedä, mikä tämä Hard Rock Cafe kytkös on, mutta Alicen kitaristi Ryan Roxie asuu Tukholmassa, joten hänellä lienee ravintolaan suhteita.

Edeltävillä kerroilla olen Tukholmassa yöpynyt vanhassa kaupungissa, joten senkin puoleen oli mukavaa vaihtelua etsiä majapaikka jostain muualta. Hostel Dalagatan oli viihtyisä pieni hostelli, jonne majoitun todennäköisesti jatkossakin. Sieltä oli lyhyt kävelymatka Hard Rock Cafeeseen ja metroasemakin oli lähellä.

Sunnuntai-iltana suuntasin Alice Cooper pre Show Partyyn. Paikallinen Boots On lämppäribändi heitti hyvän keikan, jonka jälkeen Alice Cooperin bändin muusikot astuivat lavalle heittäen Ramonesia ja Mötörheadia.

Viiden biisin jälkeen bändi tuumasi, että eiköhän kutsuta lavalle heidän oikea solisti ja itse Alice Cooper tuli takaoven kautta lavalle! Keikka olisi ollut siisti muutenkin, mutta oli hienoa olla todistamasta yllättävää pistokeikkaa, joista yleensä saa lukea, mutta ei itse kokea. Tämä keikka jää ehdottomasti mieleen loppuelämäksi! Alice heitti bändinsä kanssa neljä biisiä: No More Mr. Nice Guy, Be My Lover, Lost in America ja Schoo's Out, jonka jälkeen hän poistui pikaisesti takaovesta vaimonsa kanssa pois. Muut bändin jäsenet jäivät hengailemaan paikalle ja fanit ottivat heidän kanssa valokuvia. Minä kävin pyytämässä heiltä nimmarit uuteen reissuvihkooni ja lisäksi pyysin Chuck Garrickiltä nimmarin Beasto Blancon CD-levyyn, jee!

Olen keikasta vieläkin ihan fiiliksissä ja se oli ehdottomasti paras keikka, mitä koin koko reissuni aikani. Lainasin Hard Rock Cafe Stockholmin Facebook -sivuilta kuvaa keikkayleisöstä muistoksi itselleni. Valokuvaajan nimeä ei mainittu sivuilla.

Seuraavana iltana suuntasin Ericsson Globeniin. Tukholman keikalle oli myynnissä "Golden Circle" lippuja eli permanto oli jaettu kahteen osaan. Menin "Golden Circle" lipullani lavan eteen odottamaan Alice Cooperia. Ennen Alicea esiintyi amerikkalaista nykymetallia soittava Saint Astonia, jonka päätin pari päivää myöhemmin skipata Helsingissä kokonaan.

Fanin on tietenkin helppo kehua jälleen kerran Alicen keikkaa. Takuuvarmaa rock n' rollia kunnon lavashowlla ja energisellä bändillä höystettynä. Enempää ei tarvinne sanoa!

Tunnelma Globenilla alkoi tiivistyä ennen Mötley Crüen astumista lavalle. Olin positiivisesti yllättynyt, kun Vince Neilin ääni kesti hyvin, mutta muuten keikka oli pienoinen pettymys. Ilmeisesti bändin mielestä valot, pyrotekniikka ja pari tanssityttöä vastaa loistavaa lavashowta. Bändi liikkui lavalla laiskasti ja suurin pettymys oli, että bändi heitti viimeisen biisin permannon takaosassa. En edes nähnyt koko bändiä viimeisen biisin aikana ja tuli hölmö olo, että siinäkö se nyt oli?

Pari päivää myöhemmin suuntasin Helsingissä Hartwall Arenalle. Alice Cooper heitti täysin samanlaisen setin kuin Tukholmassakin, mutta tällä kertaa "Go to Hell" biisin aikana Alicella oli lavalla mukana boa ja "Ballad of Dwight Fry" biisin aikana Alicen puki pakkopaitaan kaksi ilkeää sairaanhoitajaa eli Alicen vaimon lisäksi lavalla nähtiin myös hänen tytär Calico, joka oli lentänyt Helsinkiin jatkaakseen Chuck Garrickin ja Beasto Blancon kanssa Euroopan kiertueelle.

Tämä oli vuoden neljäs Alice Cooper keikka eli eiköhän tässä ollut riittävästi yhdelle vuodelle!

En ollut kauhean innoissani tulevasta Mötley Crüen keikasta, mutta Tukholman keikasta viisastuneena päätin jäädä katsomaan bändiä taaemmas, jotta valot ja pyrotekniikka näkyisivät paremmin. Tyyräsin itseni pikkulavan viereen, sillä halusin nähdä bändin läheltä, kun he heittävät viimeisen kerran hyvästit Euroopassa.

Keikka oli huomattavasti parempi kauempaa seurattuna ja oli hienoa nähdä bändi kolmannen ja viimeisen kerran soittavan pikkulavalla Home Sweet Homen. Biisi on ollut minulle aina rakas. Siihen kaikki päättyi ja loppujen lopuksi keikasta jäi hyvä fiilis eli kannatti käydä tsekkaamassa myös Helsingin keikka.

Kiitos Alice Cooper! Kiitos Mötley Crüe! Nyt on akut ladattu loppuvuodeksi rock n' rollilla!