VIERAILUJA NEPALILAISISSA KYLISSÄ

Sindhulista teimme kaksi päiväretkeä Naisten Pankin hankekyliin. Ensimmäinen retki oli Koktin kylään. Ajomatka kylään ei ollut kilometreissä pitkä, mutta matkaan kului jälleen useampi tunti, sillä huonokuntoisilla hiekkateillä matka jeepeillä eteni noin 20-30 km/h vauhdilla. Hiekka pöllysi, kun autosaattueemme ajoi kylien läpi.

Matkalla törmäsimme useisiin koululaisiin. Nepalissa peruskoulutus valtion kouluissa on ilmaista, mutta opetuksen taso on heikkoa. Opettajille ei ole kunnon koulutusta ja koululaisten opiskelu on ulkoa pänttäämistä behavioristiseen tyyliin. Vaikka koulu sinällään onkin ilmaista, niin koulupuku, kirjat ja muut tarvikkeet tulevat köyhimmille kyläläisille liian kalliiksi, eivätkä kaikki lapset käy kouluaan loppuun. Koulun keskeyttämiseen on monia syitä. Koulutuksen yhtenä haasteena on, että nepalin kielen lisäksi maassa on yli 120 eri kieltä. On mahdotonta tarjota koulukirjoja kaikilla mahdollisilla kielillä. Maaseudulla lapsia tarvitaan esimerkiksi peltotöissä ja usein nuoret päätyvät ennen aikaisiin avioliittoihin. Onneksi nepalilaisessa kulttuurissa nuoria tyttöjä ei sentään naiteta muslimilaiseen tapaan vanhoille ukoille, vaan he päätyvät järjestetyn avioliiton kanssa naimisiin oman ikäisensä pojan kanssa. Nepalissa tehdään koko ajan töitä sen eteen, että lapsiavioliitoilta vältyttäisiin ja lapset saisivat olla lapsia ja käydä koulua. Edistyksen pyörä pyörii kuitenkin valitettavan hitaasti siellä missä ongelma on suurin eli maaseudulla kouluttamattomien ihmisten keskuudessa.

Näimme matkan varrella myös lukuisia naisia raskaissa töissä. Alla olevassa kuvassa kaksi nuorta naista kantavat karjalle kuivikkeita ja kantamukset ovat noin 40 kilon painoisia. Itse en saisi vastaavaa kantamusta edes nostettua selkääni!

Missä tahansa autosaattueemme kulki, niin ihmiset seurasivat mielenkiinnolla, mitä tapahtuu. Välillä tuli sellainen olo, kuin olisimme suurin piirtein kuninkaallisia, joita kuljetetaan turvallisessa autosaattueessa eteenpäin.

Myös meistä matkalaisista oli mielenkiintoista seurata maisemia ja kylien elämää. Kylien asumukset olivat melko alkeellisia. Välillä puiden ja pensaiden raosta pilkisti pienet värikkäät hindutemppelit. Enemmistö nepalilaisista on hinduja, buddhalaisuus on seuraavaksi suurin uskonto. Muslimeja ja kristittyjä nepalilaisissa on vähemmistö.

Liikkuminen kylästä toiseen on haastavaa ilman kunnollisia teitä. Marraskuussa Nepalissa oli kuiva kausi ja ylitimme jeepeillä jokia, jotka olivat lähes kuivuneet. Nepalissa on vireillä moottoritiehanke, jonka mukaan Intian puolelta rakennettaisiin moottoritie, joka kulkisi samojen kylien läpi, mistä me ajoimme Kathmandusta Sindhuliin. Moottoritie helpottaisi valtavasti ihmisten ja tavaroiden siirtymistä paikasta toiseen. Toivottavasti hanke toteutuu.

Vierailu Koktin kylässä oli palkitseva ja lukuisien autossa istuttujen tuntien väärtti. Nepalilaiseen tapaan meidät vieraat toivotettiin tervetulleiksi kylään kukkaseppelein. Meille kerrotiin hankkeen tuloksista ja oli hienoa päästä omin silmin näkemään, minkä eteen teen vapaaehtoistyötä. Maailma on toisaalta niin erilainen, mutta myös samanlainen Nepalissa. Vaikka hankkeisiin osallistuvat köyhät naiset, niin silti heistä useilla oli älypuhelimet ja he halusivat ottaa selfietä meidän länsimaalaisten kanssa. Minä otin selfien lehmän kanssa. :)

Inspiroivan kylävierailun jälkeen lähdimme paluumatkalle Sindhuliin auringon laskiessa.

Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan toiseen hankekylään Sindhulin alueella. Ajoimme usvassa kohti Bhimasthanin kylää. Aamu oli viileä, mutta perille päästyämme aurinko alkoi lämmittämään ja saimme vähentää vaatetusta.

Bhimasthanin kylä erosi vehreydellään ja viljavuudellaan siitä, mitä olimme tähän mennessä nähneet. Kylässä vallitsi rauhallinen maaseutuidylli ja kylän hankkeet liittyivätkin maanviljelyyn, luomuna tietenkin.

Bhimasthanissa vierailun jälkeen ajoimme takaisin Sindhuliin. Söimme hotellilla myöhäisen lounaan, pakkasimme matkatavarat autoon ja lähdimme pitkälle paluumatkalle kohti Kathmandua. Ihmettelin aamulla, miksi emme pakkaa matkatavaroita heti aamusta autoon, sillä se tuntui luontevimmalta ratkaisulta tämän naisen logiikalla. En kuitenkaan osannut ajatella, että matkatavarat olisivat todennäköisesti pölyn peitossa maaseutureissun jälkeen. Länsimaalaisen naisen logiikka ei siis välttämättä toimi kehitysmaassa.

Viikon loppupuolella teimme vielä yhden kylävierailun Kathmandun lähialueelle Lalitpuriin Ghuselin kylään. Tällä kertaa matka oli lyhyempi, mutta tie kylään oli pelottavan kapea vuoristotie, jota pitkin taitavat kuskimme ajoivat meidät perille.

Matkalla Ghuselin kylään näimme ensimmäistä kertaa näkymän, millaiseksi moni meistä oli visioinut Nepalin mielessään. Kaukana horisontissa pilkotti Himalajan lumihuippuiset vuoret! Saimme ihastella näkymää vielä perillä kylässäkin rypsipellon laidalla.

Kaikki kolme kylää, missä vierailimme olivat hyvin erilaisia. Koktin kylässä oli jokseenkin kuivaa ja tasaista. Bhimasthanissa oli huomattavasti vehreämpää ja Ghuselin vuoristomaisemaa ei voinut kuin ihailla.

Kylävierailuilla huomasin jälleen kerran, että mitä enemmän tietää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä. Minulle jäi paljon aukkoja nepalilaisesta kulttuurista. Kastijärjestelmä lakkautettiin 60-luvulla, mutta silti se on yhä maaseudulla monin paikoin voimissaan. Jos kylän vesipumppua käyttää kastiton eli dalitnainen, niin sen katsotaan olevaan niin saastainen, ettei samaa vesipumppua voi käyttää kastilliset naiset. Kouluissa dalitlapset menevät luokan nurkkaan istumaan ja pyrkivät olemaan mahdollisimman huomaamattomia. Dalitnaiset kohtaavat myös enemmän väkivaltaa, mitä kastilliset. Maailmassa on paljon vääryyttä ja asioita, joita on vaikea ymmärtää. Siitä huolimatta matkailu avartaa.

MATKA KATHMANDUSTA SINDHULIIN

Yksi pitkäaikainen haaveeni toteutui marraskuun lopussa, kun pääsin mukaan Naisten Pankin vapaaehtoisten omakustannematkalle Nepaliin. Olen tehnyt 4,5 vuotta Naisten Pankille vapaaehtoistyötä ja oli mahtavaa päästä omin silmin näkemään, miten hanketyö toimii nepalilaisissa kylissä ja millaisia tuloksia hankkeilla on saatu aikaiseksi.

Matkan aikana pääsin vierailemaan paikoissa, jonne en ikinä tavallisella turistimatkalla päätyisi. Blogiteksteissäni en aio käsitellä Naisten Pankin työtä sen tarkemmin, vaan kerron yleisiä reissufiiliksiä matkan varrelta. Jos haluat lukea reissukuulumisia Naisten Pankin näkökulmasta, niin voit tutustua reissukamuni blogitekstiin täällä.

Matka Nepaliin oli pitkä. Lensimme Kathmanduun Qatar Airwaysillä Dohan kautta. Matkustin tuttuun tapaani lentolaukun kanssa, jolla ajattelin pärjätä kahdeksan päivän matkan ajan. Kauhukseni Qatarin tiskillä punnittiin tarkkaan kaikki laukut, myös käsimatkatavarat. Olin onneksi sujauttanut osan matkatavaroista yhden matkaseuralaisen isoon laukkuun ja lentolaukkuni painoi kilon alle sallitun seitsemän kilon. Lentolipun hintaan kuului toki ruumaan menevä laukku, mutta olen tottunut lentolaukkumatkustamisen helppouteen, jolloin laukku seuraa aina mukana, eikä sitä tarvitse odotella liukuhihnalta. Lentolaukussa on myös se hyöty, ettei tule kannettua turhia vaatteita mukana ja tulee shoppailtua normaalia vähemmän turhaa roinaa tai vaatteita.

(Paluumatkalla Kathmandun lentokentällä laukkujen kanssa ei oltu yhtä tarkkoja kuin Helsingissä.)

Yleensä istun lennoilla käytäväpaikalla, mutta tällä kertaa istumapaikkani olivat sekä Dohan että Kathmandun lennoilla ikkunapaikalla. En voinut olla kuvaamatta aamun sarastusta Dohan lennolla tai pilvien yläpuolelle kohoavaa Himalajan vuoristoa Nepalin yllä. Kathmanmandun laaksoon laskeutumista oli myös mielenkiintoista seurata.

Kathmandun lentokenttä oli sekava. Seurueellamme meni tuntikausia, että pääsimme lentokentältä ulos. Kentällä ei ollut tarkkoja opasteita, miten meidän tulisi toimia. Jonotimme ensin automaattiin, joka skannasi passin. Syötimme automaattiin tiedot matkastamme ja automaatti otti myös kasvokuvan. Seuraavaksi piti siirtyä automaatin tulostaman lipun kanssa viisumijonoon. Olin varannut mukaan dollareita, mutta 25 USD:n hintaisen viisumin olisi voinut maksaa myös monella muulla valuutalla. Pitkän viisumijonon jälkeen jonotettiin vielä passin tarkastukseen. Oli kulunut reilut pari tuntia aikaa siitä kun koneemme laskeutui ja passivirkailija löi leiman passiin. Tällä välin sentään matkaseurueen laukut olivat saapuneet ja olimme valmiit jatkamaan matkaa.

Olisi ollut kuvaamisen arvoista päästä ikuistamaan matkaseurueemme ilmeet, kun istuimme lentokentän parkkipaikalla pikkubussin kyydissä ja katselimme ulkona bussin vieressä olevia laukkujamme. Ihmettelimme, minne laukkumme mahtuvat. Laukkumme nostettiin bussin katolle, eikä niitä sidottu mitenkään. Seuraavaksi jännitimme, pysyvätkö laukut varmasti bussin katolla aina hotellille asti ja hyvin pysyivät!

Nukuimme ensimmäisen yön Kathmandussa, mistä matkamme jatkui varhain seuraavana aamuna kohti Sindhulia. Matkaa kertyi noin 160 kilometriä, mutta matkamme jeeppisaattueessa kesti taukojen kera noin kuusi tuntia huonojen teiden takia.

Kathmandun läpiajaminen antoi ensivaikutelman kaupungista. Kaupunki kylpee harmaassa saastesumussa, sillä laaksossa sijaitsevasta kaupungista saastesumu ei helposti hälvene. Liikenteessä oli monenlaista kulkijaa jalankulkijoista pyöräilijöihin ja mopoilijoista autoilijoihin. Pyhiä lehmiä ei näkynyt tiellä.

Pidimme matkan varrella muutaman jaloittelu- ja vessatauon. Pysähdyspaikoilla oli monenlaisia kojuja, joista sai ostaa juomista ja pientä snacksiä. Vessat olivat alkeellisia, kuten etukäteen arvata saattoi. Pääasia kuitenkin, että jonkinlainen reikä löytyi suojaisesta kopperosta.

Mitä kauemmaksi Kathmandusta pääsimme, niin sitä huonommassa kunnossa tiet olivat. Mutkittelimme vuoristoteillä, ylitimme joen uomia kivikkoisilla tieosuuksilla. Onneksi muistin ottaa matkalle mukaan matkapahoinvointitabletteja. Välillä tuntui kuin istuisi tuntikausia kestävässä vuoristorata-ajelussa. Auto tärisi ja päivän päätteeksi päässä heitti kuin olisi merisairas. Minulla oli kädessä aktiivisuusranneke. Vaikka päivän aikana ei tullutkaan kovin montaa askelta otettua, niin ranneke tulkitsi autossa istutun tärinän niin kuin olisin ottanut askelia reilusti yli päivittäisen suosituksen.

Otimme aamulla hotellilta eväsrasiat mukaan ja pysähdyimme matkan varrella kauniille näköalapaikalle syömään. Eväsrasiat olivat runsaat ja ne sisälsivät muun muassa ison rasian riisiä kasviksilla, paneroidun kasvispihvin, leipää, hedelmiä ja mehua.

Lounaan jälkeen pysähdyimme vielä kerran ennen määränpäätä. Koirat ja vuohet juoksivat vapaana pysähdyspaikalla. Oli surullista katsella lehmää, joka yritti löytää syötävää roskakasasta. Sama asia jaksaa aina ihmetyttää etenkin kehitysmaissa - mikseivät ihmiset arvosta ympäristöään ja laita roskia roskiin?

Sindhuliin päästessämme majoituimme hotelli Sindhuli Inn:iin, missä vietimme kaksi yötä. Sindhuli Inn oli tukikohtamme, mistä vierailimme muutaman tunnin ajomatkan päähän kyliin, joissa Naisten Pankin hankkeet vaikuttavat.

Hotellin ovessa oli järeä lukko ja myös sisäpuolella oli monta turvalukkoa. Tein Kathmandussa laskelmointivirheen, enkä pessyt hiuksia kuumassa suihkussa. Sindhulin hotellin suihkusta tuli vain kylmää vettä ja peseytyminen oli suorastaan henkeäsalpaavaa! Pääasia kuitenkin, että reissussa pääsi peseytymään. 

Yö hotellissa oli vilpoisa, kun en osannut käyttää lämmityslaitetta oikein. Nepaliin kannattaakin varautua niin, että voi harrastaa kerrospukeutumista. Alle kevyempää ja päälle neule tai kevyt toppatakki ja huivi, jotka on helppo riisua. Villasukat olivat yöllä välttämättömät. Muuten saimme pukeutumisohjeeksi, että kulttuuria kunnioittaen maaseudulla on hyvä pitää peppu ja polvet piilossa. Tunika tai mekko ja legginssit olivatkin hyvä kombo reissussa.

Olen nepalilaisen ruuan ystävä ja harvoin tulee reissussa syötyä yhtä hyvin kuin Nepalissa! Sindhulin Inn valmisti meille valmiit illallispöperöt ilman, että olisimme itse päässet valitsemaan ruokaa. Riisin kylkiäisenä oli joka ilta kasviskeittoa, kasviksia ja mausteista kastiketta paneerjuustolla. Leipänä rotia ja papadumia, ja siihen päälle nepalilaista olutta. Kyllä kelpasi!

Seuraavaksi matka jatkui päiväretkellä Koktin kylään.