Matkalla törmäsimme useisiin koululaisiin. Nepalissa peruskoulutus valtion kouluissa on ilmaista, mutta opetuksen taso on heikkoa. Opettajille ei ole kunnon koulutusta ja koululaisten opiskelu on ulkoa pänttäämistä behavioristiseen tyyliin. Vaikka koulu sinällään onkin ilmaista, niin koulupuku, kirjat ja muut tarvikkeet tulevat köyhimmille kyläläisille liian kalliiksi, eivätkä kaikki lapset käy kouluaan loppuun. Koulun keskeyttämiseen on monia syitä. Koulutuksen yhtenä haasteena on, että nepalin kielen lisäksi maassa on yli 120 eri kieltä. On mahdotonta tarjota koulukirjoja kaikilla mahdollisilla kielillä. Maaseudulla lapsia tarvitaan esimerkiksi peltotöissä ja usein nuoret päätyvät ennen aikaisiin avioliittoihin. Onneksi nepalilaisessa kulttuurissa nuoria tyttöjä ei sentään naiteta muslimilaiseen tapaan vanhoille ukoille, vaan he päätyvät järjestetyn avioliiton kanssa naimisiin oman ikäisensä pojan kanssa. Nepalissa tehdään koko ajan töitä sen eteen, että lapsiavioliitoilta vältyttäisiin ja lapset saisivat olla lapsia ja käydä koulua. Edistyksen pyörä pyörii kuitenkin valitettavan hitaasti siellä missä ongelma on suurin eli maaseudulla kouluttamattomien ihmisten keskuudessa.
Näimme matkan varrella myös lukuisia naisia raskaissa töissä. Alla olevassa kuvassa kaksi nuorta naista kantavat karjalle kuivikkeita ja kantamukset ovat noin 40 kilon painoisia. Itse en saisi vastaavaa kantamusta edes nostettua selkääni!
Missä tahansa autosaattueemme kulki, niin ihmiset seurasivat mielenkiinnolla, mitä tapahtuu. Välillä tuli sellainen olo, kuin olisimme suurin piirtein kuninkaallisia, joita kuljetetaan turvallisessa autosaattueessa eteenpäin.
Myös meistä matkalaisista oli mielenkiintoista seurata maisemia ja kylien elämää. Kylien asumukset olivat melko alkeellisia. Välillä puiden ja pensaiden raosta pilkisti pienet värikkäät hindutemppelit. Enemmistö nepalilaisista on hinduja, buddhalaisuus on seuraavaksi suurin uskonto. Muslimeja ja kristittyjä nepalilaisissa on vähemmistö.
Liikkuminen kylästä toiseen on haastavaa ilman kunnollisia teitä. Marraskuussa Nepalissa oli kuiva kausi ja ylitimme jeepeillä jokia, jotka olivat lähes kuivuneet. Nepalissa on vireillä moottoritiehanke, jonka mukaan Intian puolelta rakennettaisiin moottoritie, joka kulkisi samojen kylien läpi, mistä me ajoimme Kathmandusta Sindhuliin. Moottoritie helpottaisi valtavasti ihmisten ja tavaroiden siirtymistä paikasta toiseen. Toivottavasti hanke toteutuu.
Vierailu Koktin kylässä oli palkitseva ja lukuisien autossa istuttujen tuntien väärtti. Nepalilaiseen tapaan meidät vieraat toivotettiin tervetulleiksi kylään kukkaseppelein. Meille kerrotiin hankkeen tuloksista ja oli hienoa päästä omin silmin näkemään, minkä eteen teen vapaaehtoistyötä. Maailma on toisaalta niin erilainen, mutta myös samanlainen Nepalissa. Vaikka hankkeisiin osallistuvat köyhät naiset, niin silti heistä useilla oli älypuhelimet ja he halusivat ottaa selfietä meidän länsimaalaisten kanssa. Minä otin selfien lehmän kanssa. :)
Inspiroivan kylävierailun jälkeen lähdimme paluumatkalle Sindhuliin auringon laskiessa.
Seuraavana aamuna lähdimme tutustumaan toiseen hankekylään Sindhulin alueella. Ajoimme usvassa kohti Bhimasthanin kylää. Aamu oli viileä, mutta perille päästyämme aurinko alkoi lämmittämään ja saimme vähentää vaatetusta.
Bhimasthanin kylä erosi vehreydellään ja viljavuudellaan siitä, mitä olimme tähän mennessä nähneet. Kylässä vallitsi rauhallinen maaseutuidylli ja kylän hankkeet liittyivätkin maanviljelyyn, luomuna tietenkin.
Bhimasthanissa vierailun jälkeen ajoimme takaisin Sindhuliin. Söimme hotellilla myöhäisen lounaan, pakkasimme matkatavarat autoon ja lähdimme pitkälle paluumatkalle kohti Kathmandua. Ihmettelin aamulla, miksi emme pakkaa matkatavaroita heti aamusta autoon, sillä se tuntui luontevimmalta ratkaisulta tämän naisen logiikalla. En kuitenkaan osannut ajatella, että matkatavarat olisivat todennäköisesti pölyn peitossa maaseutureissun jälkeen. Länsimaalaisen naisen logiikka ei siis välttämättä toimi kehitysmaassa.
Viikon loppupuolella teimme vielä yhden kylävierailun Kathmandun lähialueelle Lalitpuriin Ghuselin kylään. Tällä kertaa matka oli lyhyempi, mutta tie kylään oli pelottavan kapea vuoristotie, jota pitkin taitavat kuskimme ajoivat meidät perille.
Matkalla Ghuselin kylään näimme ensimmäistä kertaa näkymän, millaiseksi moni meistä oli visioinut Nepalin mielessään. Kaukana horisontissa pilkotti Himalajan lumihuippuiset vuoret! Saimme ihastella näkymää vielä perillä kylässäkin rypsipellon laidalla.
Kaikki kolme kylää, missä vierailimme olivat hyvin erilaisia. Koktin kylässä oli jokseenkin kuivaa ja tasaista. Bhimasthanissa oli huomattavasti vehreämpää ja Ghuselin vuoristomaisemaa ei voinut kuin ihailla.
Kylävierailuilla huomasin jälleen kerran, että mitä enemmän tietää, sitä vähemmän huomaa tietävänsä. Minulle jäi paljon aukkoja nepalilaisesta kulttuurista. Kastijärjestelmä lakkautettiin 60-luvulla, mutta silti se on yhä maaseudulla monin paikoin voimissaan. Jos kylän vesipumppua käyttää kastiton eli dalitnainen, niin sen katsotaan olevaan niin saastainen, ettei samaa vesipumppua voi käyttää kastilliset naiset. Kouluissa dalitlapset menevät luokan nurkkaan istumaan ja pyrkivät olemaan mahdollisimman huomaamattomia. Dalitnaiset kohtaavat myös enemmän väkivaltaa, mitä kastilliset. Maailmassa on paljon vääryyttä ja asioita, joita on vaikea ymmärtää. Siitä huolimatta matkailu avartaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti