Olen kuunnellut Alice Cooperin musiikkia 30 vuotta, joista 29 vuotta olen ollut fani. Alicen keikka vuonna 1990 Oulun Kuusrockissa teki teinityttöön niin syvän vaikutuksen, että olen sillä tiellä edelleen. Tuntuu hurjalta ajatella, että ensimmäisen keikkani aikaan Alice oli nuorempi, mitä minä nyt! Yleensä sanotaan, että lapsien kautta näkee ajan kulumisen, mutta kyllä sen näkee fanittamisen kauttakin. :)
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin päätin, että on jälleen aika päästä moikkaamaan Alicea. Ol' Black Eyes is Back -kiertue ei saapunut Suomeen, mutta onneksi Tukholman konsertti sattui sopivasti viikonlopulle.
Kommunikointi VIP-lippuja organisoivan tahon kanssa olisi voinut mennä paremminkin. Lipun oston yhteydessä ilmoitettiin, että saan tarkemmat tiedot 48-24 tuntia ennen konserttia, missä ja milloin minun pitää olla. Info saapui vasta konserttia edeltävänä yönä, mikä aiheutti pientä hermostuneisuutta.
Konserttipaikalla Hovetissa Alicen assari Amber otti vippiläiset vastaan. Meitä oli yhteensä noin 20 ja meidät jaettiin kahteen ryhmään. Pääsimme lavan taakse tutustumaan, missä Alice vaihtaa keikan aikana vaatteet - eli kapealla käytävällä Nightmare Castlen takana.
Amber kertoi Alicen sanoneen, että työssään hän tulee palkan saamisen lisäksi näkemään maailmaa ja saamaan puukon iskuja. Jälkimmäistä Amber ei ollut vielä kokenut ja puukon iskut tarkoittaa hetkeä, jolloin Alice muuttuu leppoisasta arkiminästään lavalle nousevaksi pahikseksi. Alice orientoituu keikkoihin katsomalla kung fu -elokuvia ja heittelemällä puukkoja. Kohteena on usein jonkun henkilön naama - tulostettu sellainen.
VIP-kierroksen jälkeen odotimme vielä hetken ovien aukeamista yleisölle, jonka jälkeen alkoi keikan odotus. Tällä kertaa biisilistassa oli useita uudistuksia ja myös lavashow oli uudistunut mukavasti. Alice ja bändi ovat kovassa vedossa ja mielestäni keikat ovat viime vuosina olleet paljon parempia, mitä 2000-luvun alussa, jolloin Alice vieraili ahkerasti Suomessakin. Alicen nykyistä bändiä ei voi kuin kehua - hyvien keikkojen salaisuus on varmasti se, että sama bändi on kiertänyt Alicen mukana jo useita vuosia ja Alice itse sanoi bändin jäsenten olevan hyviä ystäviä keskenenään.
Kun Alice oli selvinnyt pakkopaidasta ja giljotiinista ja heittänyt vielä viimeiset biisit, alkoi oma jännitysmomenttini. Vippiläiset ohjattiin erilliseen huoneeseen odottamaan Alicen tapaamista. Tietenkin minua jännitti tapaaminen, mutta ei niin paljon kuin edellisellä kerralla.
Näytin Alicelle meidän yhteiskuvaa kymmenen vuoden takaa ja ihmettelin, miten hän näyttää edelleen samalta kuin silloinkin, vaikka itse olen vanhentunut ja harmaantunut. Hän sanoi vaimonsa ja tyttärensä sanovan samaa - Sheryl ja Calico kuulemma ihmettelevät, miten isä voi näyttää aina samalta, vaikka he itse muuttuvat iän myötä.
Kysyin Alicelta, että vieläkö tapaamme seuraavan kerran kymmenen vuoden päästä ja hän nauroi, että ehkä hän jatkaa uraansa ikuisesti. Alice tuumasi lopuksi, että eiköhän me tavata aiemmin, kuin kymmenen vuoden päästä. Ehkä minun pitää vielä kolmannen kerran Alice tavata, mutta en ehkä uskalla odottaa kymmentä vuotta - tuskin Alice oikeasti enää 81-vuotiaana nousee lavalle - tai eihän sitä koskaan tiedä!
Tästäkin tapaamisesta jäi hyvät muistot. Toivottavasti näen vielä mahdollisimman monta Alicen konserttia ennen kuin hän päättää jäädä eläkkeelle. Saas nähdä, minne seuraava konsertti tämän reissunaisen vie!
Tukholmassa oli mukava jälleen käväistä. Tukholma, Tallinna ja Kööpenhamina kuuluvat minulla samaan sarjaan: uskon palaavani kaupunkiin vielä uudelleen, eikä minulla ole sellainen olo, että minun pitäisi turistina juosta nähtävyydeltä toiselle, vaan voin ottaa reissun enemmänkin hengailun kannalta. Enköhän palaa Tukholmaan jälleen, kun sopiva konsertti tulee kohdalle.
