Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tukholma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tukholma. Näytä kaikki tekstit

lauantai 26. lokakuuta 2019

GOOD TO SEE YOU AGAIN, ALICE COOPER

Reissasimme siskoni kanssa syyskuun lopussa länsinaapurimaahan Alice Cooperin keikalle. Olimme kolme yötä Tukholmassa, mutta päätimme ottaa reissun rennosti juoksematta paikasta toiseen. Kävimme vanhassa kaupungissa, risteilyllä ja upeassa kaupungin kirjastossa. Reissun fokus oli kuitenkin keikassa.



Olen kuunnellut Alice Cooperin musiikkia 30 vuotta, joista 29 vuotta olen ollut fani. Alicen keikka vuonna 1990 Oulun Kuusrockissa teki teinityttöön niin syvän vaikutuksen, että olen sillä tiellä edelleen. Tuntuu hurjalta ajatella, että ensimmäisen keikkani aikaan Alice oli nuorempi, mitä minä nyt! Yleensä sanotaan, että lapsien kautta näkee ajan kulumisen, mutta kyllä sen näkee fanittamisen kauttakin. :) 



Kymmenen vuotta sitten tapasin Alicen meet and greetissä. Silloin jännitti ihan kamalasti. VIP-lipun ostaneita oli silloin neljä ja Alice otti meidät vastaan pareittain. Tapaamisesta jäi mukavia muistoja ja Alice oli henkilönä juuri sellainen kuin olin ajatellut hänen olevankin: mukava ja rento.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin päätin, että on jälleen aika päästä moikkaamaan Alicea. Ol' Black Eyes is Back -kiertue ei saapunut Suomeen, mutta onneksi Tukholman konsertti sattui sopivasti viikonlopulle.

Kommunikointi VIP-lippuja organisoivan tahon kanssa olisi voinut mennä paremminkin. Lipun oston yhteydessä ilmoitettiin, että saan tarkemmat tiedot 48-24 tuntia ennen konserttia, missä ja milloin minun pitää olla. Info saapui vasta konserttia edeltävänä yönä, mikä aiheutti pientä hermostuneisuutta.

Konserttipaikalla Hovetissa Alicen assari Amber otti vippiläiset vastaan. Meitä oli yhteensä noin 20 ja meidät jaettiin kahteen ryhmään. Pääsimme lavan taakse tutustumaan, missä Alice vaihtaa keikan aikana vaatteet - eli kapealla käytävällä Nightmare Castlen takana.

Amber kertoi Alicen sanoneen, että työssään hän tulee palkan saamisen lisäksi näkemään maailmaa ja saamaan puukon iskuja. Jälkimmäistä Amber ei ollut vielä kokenut ja puukon iskut tarkoittaa hetkeä, jolloin Alice muuttuu leppoisasta arkiminästään lavalle nousevaksi pahikseksi. Alice orientoituu keikkoihin katsomalla kung fu -elokuvia ja heittelemällä puukkoja. Kohteena on usein jonkun henkilön naama - tulostettu sellainen.









VIP-kierroksen jälkeen odotimme vielä hetken ovien aukeamista yleisölle, jonka jälkeen alkoi keikan odotus. Tällä kertaa biisilistassa oli useita uudistuksia ja myös lavashow oli uudistunut mukavasti. Alice ja bändi ovat kovassa vedossa ja mielestäni keikat ovat viime vuosina olleet paljon parempia, mitä 2000-luvun alussa, jolloin Alice vieraili ahkerasti Suomessakin. Alicen nykyistä bändiä ei voi kuin kehua - hyvien keikkojen salaisuus on varmasti se, että sama bändi on kiertänyt Alicen mukana jo useita vuosia ja Alice itse sanoi bändin jäsenten olevan hyviä ystäviä keskenenään.


















Kun Alice oli selvinnyt pakkopaidasta ja giljotiinista ja heittänyt vielä viimeiset biisit, alkoi oma jännitysmomenttini. Vippiläiset ohjattiin erilliseen huoneeseen odottamaan Alicen tapaamista. Tietenkin minua jännitti tapaaminen, mutta ei niin paljon kuin edellisellä kerralla.

Näytin Alicelle meidän yhteiskuvaa kymmenen vuoden takaa ja ihmettelin, miten hän näyttää edelleen samalta kuin silloinkin, vaikka itse olen vanhentunut ja harmaantunut. Hän sanoi vaimonsa ja tyttärensä sanovan samaa - Sheryl ja Calico kuulemma ihmettelevät, miten isä voi näyttää aina samalta, vaikka he itse muuttuvat iän myötä.

Kysyin Alicelta, että vieläkö tapaamme seuraavan kerran kymmenen vuoden päästä ja hän nauroi, että ehkä hän jatkaa uraansa ikuisesti. Alice tuumasi lopuksi, että eiköhän me tavata aiemmin, kuin kymmenen vuoden päästä. Ehkä minun pitää vielä kolmannen kerran Alice tavata, mutta en ehkä uskalla odottaa kymmentä vuotta - tuskin Alice oikeasti enää 81-vuotiaana nousee lavalle - tai eihän sitä koskaan tiedä!



Tästäkin tapaamisesta jäi hyvät muistot. Toivottavasti näen vielä mahdollisimman monta Alicen konserttia ennen kuin hän päättää jäädä eläkkeelle. Saas nähdä, minne seuraava konsertti tämän reissunaisen vie!


Tukholmassa oli mukava jälleen käväistä. Tukholma, Tallinna ja Kööpenhamina kuuluvat minulla samaan sarjaan: uskon palaavani kaupunkiin vielä uudelleen, eikä minulla ole sellainen olo, että minun pitäisi turistina juosta nähtävyydeltä toiselle, vaan voin ottaa reissun enemmänkin hengailun kannalta. Enköhän palaa Tukholmaan jälleen, kun sopiva konsertti tulee kohdalle.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

ROB ZOMBIE GRÖNA LUNDISSA

Kaksi vuotta sitten kävin Kööpenhaminassa katsomassa Rob Zombieta ja keikasta jäi sen verran hyvä fiilis, että päätin silloin lähteväni toistamiseen katsomaan Herra Zombieta, kunhan hän lähikulmille saapuisi. Euroopan kiertuepäivät julkaistiin viime vuoden lopulla ja ajattelin Tukholman olevan tällä kertaa potentiaalinen keikkakaupunki. Varasin reissun aika viime tingassa, koska ensin piti hoitaa Georgian matkan varaus ja päättää jaksanko tehdä putkeen Georgia-Sodankylä-Tukholma reissut. Kieltämättä reissunaisen jaksamista koeteltiin, mutta tämäkin reissu kannatti!

Tukholman reissuni oli pikainen - ensimmäisenä iltana ehdin käydä Fotografiska -museossa, joka on mielestäni paras tuntemani valokuvataiteen museo mielenkiintoisine näyttelyineen. Keikkapäivänä kiertelin näyteikkunaostoksilla ja fiilistelin kaupungin tunnelmaa. Tukholma on yksi suosikkikaupungeistani. Tällä kertaa majoituin Birka Hostelliin, jonne taidan majoittua seuraavallakin reissulla - kunhan joku hyvä bändi saapuu naapurimaahan.





Rob Zombien keikka järjestettiin Grönä Lund -huvipuistossa, jonne ei myyty keikkalippuja ennakkoon. Koska en ollut aiemmin käynyt huvipuistossa, enkä tiennyt sen keikkakulttuurista tai Rob Zombien suosiosta Ruotsissa, niin päätin lähteä keikkapaikalle hyvissä ajoin. Neljän tunnin odotusaikana olisin ehtinyt sekoittaa pääni huvipuiston laitteissa, mutta päätin odottaa keikkaa turvallisesti molemmat jalat maan pinnalla. Olen joskus ihmetellyt, kun olen nähnyt konserttipaikoilla ihmisten lukevan kirjaa. Tällä kertaa toivoin itsekin, että olisin hoksannut ottaa kirjan mukaan ja hyödyntää odotusajan, sillä olin reissussa yksin.


Jossain vaiheessa reissuani väsyneenä mietin, että olikohan mitään järkeä matkustaa Tukholmaan asti yhden konsertin takia. Tähän oli helppo vastata siinä vaiheessa, kun Dead City Radion ensimmäiset sävelet soivat korvissani!








Rob Zombie oli hyvällä tuulella ja heitti hauskaa läppää. Hän tuumasi, ettei pysty keskittymään konserttiin, kun hän väkisin miettii biisien aikana, miten monta kruunua hänen pitäisi tuhlata voittaakseen viereisessä pelikojussa Minionin eli Kätyrin. Joku yleisöstä heitti lavalle Minionin, josta Zombie ilahtui. Jossain vaiheessa lavalta meni sähköt ja Zombie syytti viereistä Ben & Jerry -jäätelökioskia sähköjen varastamisesta.

Zombie kysyi, onko yleisössä ketään, jonka englannin kielen taito on niin hyvä, että pystyy kääntämään hänen puheen ruotsiksi. Useita innokkaita käsiä nousi pystyyn ja Zombie pyysi lavalle nuorta neitoa käännösavuksi. "Julkaisimme uuden levyn viime vuonna..." - tässä vaiheessa kääntäjällä oli vielä homma hyvin hallussa. "...levyn nimi on The Electric Warlock Acid Witch Satanic Orgy Celebration Dispenser!" Tässä vaiheessa kääntäjä meni hämilleen ja Zombie ilmoitti, että voitte katsoa myöhemmin tämän Youtubesta nimellä "epäonnistunut kohtaus".

Puolentoista tunnin mittainen keikka hyvine biisivalintoineen oli matkan arvoinen. Minulle iski hieman kateus tukholmalaisia kohtaan - Grönä Lundissa on kesäisin useita konsertteja, joihin pääsee sisälle huvipuiston sisäänpääsyn hinnalla. Vaikka junamatkoihin, lentoihin ja hostelliin menikin jokunen euro, niin 115 kruunun eli noin 12 euron hintainen keikkalippu ei todellakaan tuntunut pahalta!




Kiitos viihdyttävästä ja hyvästä keikasta Mr. Zombie! Toivottavasti näemme pian uudelleen!


sunnuntai 22. marraskuuta 2015

ALL BAD THINGS MUST COME TO AN END

Jotkut asiat elämässä jäävät harmittamaan. Kuten se, että olen onnistunut näkemään Mötley Crüen elämässäni vain kerran ja se sattui olemaan lyhyehkö festarikeikka. Yhdellä kerralla olen ollut Helsingin jäähallin ovella toteamassa, että keikka on peruttu, sillä bändin soittokamat olivat jääneet Italiassa tulliin. Toisella kerralla luonnonvoimat puuttuivat peliin ja trombi tuhosi Porin Sonispheressä kakkoslavan ja bändin soittokamat. Kun bändi ilmoitti lopettavansa vuoden 2015 lopussa, niin oli pakko toimia. Ostin lipun bändin konsertteihin Tukholmaan ja Helsinkiin -varmuuden vuoksi kahteen, jotta näkisin edes toisen, jos toisen keikan kanssa tulisi jälleen jotain epäonnea vastaan.

Lähempänä keikkoja fiilikset olivat ailahtelevat. En ole mikään fanaattinen Mötley Crüe fani, jonka on päästävä kiertämään lukuisia keikkoja. Lähempänä keikkoja katsoin muutamia bändin tämän vuoden livetallenteita ja ne olivat tylsiä. Bändi juuri liikkunut lavalla, eikä Vince Neilin ääni ollut missään parhaassa vedossa. Väkiselläkin aloin miettiä, että onko konserttimatkailussa tällä kertaa mitään järkeä. Onneksi kuitenkin Alice Cooper julkistettiin Mötley Crüen lämppäriksi (vaikkakin Alicen kuuluisi mielestäni olla pääesiintyjä).

Kesällä Alice Cooperin bändin muusikot olivat Tukholman keikan jälkeen Hard Rock Cafessa jatkoilla jammailemassa ja sain siitä idean hankkia majapaikan tulevalle Tukholman keikalle Hard Rock Cafen läheltä. Ihan vain sillä, jos bändillä olisi tälläkin kertaa jatkot samaisessa osoitteessa. En tiedä, mikä tämä Hard Rock Cafe kytkös on, mutta Alicen kitaristi Ryan Roxie asuu Tukholmassa, joten hänellä lienee ravintolaan suhteita.

Edeltävillä kerroilla olen Tukholmassa yöpynyt vanhassa kaupungissa, joten senkin puoleen oli mukavaa vaihtelua etsiä majapaikka jostain muualta. Hostel Dalagatan oli viihtyisä pieni hostelli, jonne majoitun todennäköisesti jatkossakin. Sieltä oli lyhyt kävelymatka Hard Rock Cafeeseen ja metroasemakin oli lähellä.

Sunnuntai-iltana suuntasin Alice Cooper pre Show Partyyn. Paikallinen Boots On lämppäribändi heitti hyvän keikan, jonka jälkeen Alice Cooperin bändin muusikot astuivat lavalle heittäen Ramonesia ja Mötörheadia.






Viiden biisin jälkeen bändi tuumasi, että eiköhän kutsuta lavalle heidän oikea solisti ja itse Alice Cooper tuli takaoven kautta lavalle! Keikka olisi ollut siisti muutenkin, mutta oli hienoa olla todistamasta yllättävää pistokeikkaa, joista yleensä saa lukea, mutta ei itse kokea. Tämä keikka jää ehdottomasti mieleen loppuelämäksi! Alice heitti bändinsä kanssa neljä biisiä: No More Mr. Nice Guy, Be My Lover, Lost in America ja Schoo's Out, jonka jälkeen hän poistui pikaisesti takaovesta vaimonsa kanssa pois. Muut bändin jäsenet jäivät hengailemaan paikalle ja fanit ottivat heidän kanssa valokuvia. Minä kävin pyytämässä heiltä nimmarit uuteen reissuvihkooni ja lisäksi pyysin Chuck Garrickiltä nimmarin Beasto Blancon CD-levyyn, jee!





Olen keikasta vieläkin ihan fiiliksissä ja se oli ehdottomasti paras keikka, mitä koin koko reissuni aikani. Lainasin Hard Rock Cafe Stockholmin Facebook -sivuilta kuvaa keikkayleisöstä muistoksi itselleni. Valokuvaajan nimeä ei mainittu sivuilla.



Seuraavana iltana suuntasin Ericsson Globeniin. Tukholman keikalle oli myynnissä "Golden Circle" lippuja eli permanto oli jaettu kahteen osaan. Menin "Golden Circle" lipullani lavan eteen odottamaan Alice Cooperia. Ennen Alicea esiintyi amerikkalaista nykymetallia soittava Saint Astonia, jonka päätin pari päivää myöhemmin skipata Helsingissä kokonaan.

Fanin on tietenkin helppo kehua jälleen kerran Alicen keikkaa. Takuuvarmaa rock n' rollia kunnon lavashowlla ja energisellä bändillä höystettynä. Enempää ei tarvinne sanoa!







Tunnelma Globenilla alkoi tiivistyä ennen Mötley Crüen astumista lavalle. Olin positiivisesti yllättynyt, kun Vince Neilin ääni kesti hyvin, mutta muuten keikka oli pienoinen pettymys. Ilmeisesti bändin mielestä valot, pyrotekniikka ja pari tanssityttöä vastaa loistavaa lavashowta. Bändi liikkui lavalla laiskasti ja suurin pettymys oli, että bändi heitti viimeisen biisin permannon takaosassa. En edes nähnyt koko bändiä viimeisen biisin aikana ja tuli hölmö olo, että siinäkö se nyt oli?









Pari päivää myöhemmin suuntasin Helsingissä Hartwall Arenalle. Alice Cooper heitti täysin samanlaisen setin kuin Tukholmassakin, mutta tällä kertaa "Go to Hell" biisin aikana Alicella oli lavalla mukana boa ja "Ballad of Dwight Fry" biisin aikana Alicen puki pakkopaitaan kaksi ilkeää sairaanhoitajaa eli Alicen vaimon lisäksi lavalla nähtiin myös hänen tytär Calico, joka oli lentänyt Helsinkiin jatkaakseen Chuck Garrickin ja Beasto Blancon kanssa Euroopan kiertueelle.

Tämä oli vuoden neljäs Alice Cooper keikka eli eiköhän tässä ollut riittävästi yhdelle vuodelle!









En ollut kauhean innoissani tulevasta Mötley Crüen keikasta, mutta Tukholman keikasta viisastuneena päätin jäädä katsomaan bändiä taaemmas, jotta valot ja pyrotekniikka näkyisivät paremmin. Tyyräsin itseni pikkulavan viereen, sillä halusin nähdä bändin läheltä, kun he heittävät viimeisen kerran hyvästit Euroopassa.

Keikka oli huomattavasti parempi kauempaa seurattuna ja oli hienoa nähdä bändi kolmannen ja viimeisen kerran soittavan pikkulavalla Home Sweet Homen. Biisi on ollut minulle aina rakas. Siihen kaikki päättyi ja loppujen lopuksi keikasta jäi hyvä fiilis eli kannatti käydä tsekkaamassa myös Helsingin keikka.







Kiitos Alice Cooper! Kiitos Mötley Crüe! Nyt on akut ladattu loppuvuodeksi rock n' rollilla!