TURISTINA HELSINGISSÄ

Olin lähes viikon Helsingissä "kesätöissä". Työnantajani oli rento ja joustava, ja minulla oli paljon vapaa-aikaa omiin menoihin. Työnantaja oli tyytyväinen, kun hän sai säännöllisen ruokatarjoilun, vessan siivouksen ja tietenkin rapsutusta ja harjaamista. Alussa meillä oli kiistaa työajoista, sillä työnantajani vaati kovaan ääneen minua yöllä leikkimään kanssaan. Tulimme onneksi sopuun ja päätimme laittaa lelut yöksi hyllyyn, ettei tule houkutuksia.

Kissavahtireissu oli oikein mukava. Sain asua kuin kotona, mutta samalla olin turistina Helsingissä. Olen karkean laskelmani mukaan käynyt Helsingissä varmasti lähemmäs sata kertaa, mutta reissujen syynä ovat yleensä olleet kaverit ja/tai keikat. Viikonloppureissujen aikana ei ole siis ollut aikaa ihmeempiin. Silloin tällöin olen käynyt Ateneumissa ja Kiasmassa, mutta siinäpä se. Helsingissä on paljon nähtävää, mutta kun on kyse kotimaasta, niin jostain syystä nähtävyydet eivät samalla lailla kiinnosta kuin ulkomailla. Ehkäpä sitä aina ajattelee, että tässä on vielä elämä aikaa kierrellä kotimaan nähtävyyksiä. Tällä kertaa kuitenkin päätin ottaa turistimaisen asenteen ja lähdin kartan ja kameran kanssa hakemaan uusia kokemuksia Helsingistä!

Verkkokalvoilleni on jäänyt muistiin kuva 80-luvun lopun tai 90-luvun alun Suosikista, jossa Michael Monroe poseeraa jalat leveässä haara-asennossa Sibelius monumentin edessä. Kuvittelen artikkelin otsikon olleen "Suomi, Sibelius ja Michael Monroe!", mutta siitä en menisi kuitenkaan takuuseen. Monumentti ei ole koskaan sattunut kulkureitilleni, joten otin nyt asioikseni kävellä patsasta ihmettelemään lukuisien ulkomaalaisten turistien kanssa. Monumentti oli hieno, vaikka Michael Monroe ei ollutkaan sen edessä poseraamassa. Joku ulkomaalainen matkaopas selitti turistiryhmälleen, että sade ja kova tuuli saavat monumentin soittamaan urkumaisia ääniä. Totta vai tarua - sitä en tiedä!

Museovierailuja tein niin uusiin kuin ennestään tuttuihin kohteisiin. Yksi uusista kohteista oli Espoon puolella sijaitseva Akseli Gallen-Kallelan museo, jossa Gallen-Kallela on aikoinaan asunut perheensä kanssa. Museo oli kävelymatkan päässä majapaikastani, jonne johti viihtyisä tie läpi vesistön ja metsikön.

Gallen-Kallelan museossa oli mielenkiintoista vierailla, mutta Gallen-Kallelan kuuluisia töitä oli kuitenkin enemmän esillä Ateneumin Tarujen kansat -näyttelyssä, missä tuli myös vierailtua.

Gallen-Kallelan museon yhdessä kerroksessa oli teos, johon kävijät saivat ripustaa lapun, johon he olivat kirjoittaneet, mistä he ovat unelmoineet 11-vuotiaana ja mistä he unelmoivat nyt. Ihmisillä oli monenlaisia unelmia. Lapsuuden unelmat olivat vaihtuneet esimerkiksi rakkaudeksi, lapsen saamiseksi tai lottovoitoksi. Yritin miettiä, mistä itse olen haaveillut 11-vuotiaana, mutta vaikea sellaista on muistaa. Jossain vaiheessa haaveilin ainakin koiranpennusta ja kuvittelin aikuisena asuvani valkoisessa omakotitalossa, mutta nykyisin kumpikaan ei kuulu haaveisiini.

Vierailin Kansallismuseossakin ensimmäistä kertaani. En ole kansallismuseoiden suuri ystävä, mutta oli silti ihan mielenkiintoista vierailla Suomen Kansallismuseossa. Muinaiset kipot, kupit ja kolikot eivät hirveästi kiinnosta, mutta mielenkiintoisia olivat pääkallot ja kirkkojen alttaritaulut. Museossa kannattaa vierailla jo pelkästään ihailemassa Gallen-Kallelan maalaamaa kattoa!

Majapaikkani Munkkiniemessä oli lyhyen kävelymatkan päässä Seurasaaresta, joten päätin aurinkoisena päivänä lähteä retkelle Seurasaaren ulkomuseoon. Olen kauan sitten vieraillut ulkomuseossa ja oli mukavaa kiertää alue uudestaan. Jos vanhat hirsirakennukset ja niiden historia eivät kiinnosta, niin alueen voi kiertää ilman pääsylippuakin ja tehdä samalla luontoretken kauniissa maisemissa. Olin aivan ihastunut etenkin rumiin ankanpoikasiin, joihin törmäsin paluumatkalla!

Helsingissä olisi vaikka kuinka paljon museoita, missä olisin voinut vierailla etenkin nyt, kun omistan Museokortin. Joka paikkaan ei kuitenkaan muutamassa päivässä ehdi ja päätin keskittyä eniten kiinnostaviin paikkoihin. Vierailu Kiasmassa oli lähes pakollinen. Kiasmassa vieraillessa mietin, että tarvitaanko Helsinkiin oikeasti Guggenheim, kun kaupungissa on jo ennestään laaja museotarjonta. Vaikea uskoa, että Guggenheim nostattaisi niin paljon Helsingin arvoa turistien silmissä, että hanke kannattaa toteuttaa.

Museoiden lisäksi kiersin kirkkoja. Alunperin minun oli tarkoitus käydä vain Temppeliaukion kirkossa, jossa en ole koskaan ennen käynyt, mutta innostuin kiertämään kirkkoja enemmänkin. Temppeliaukion kirkko oli uskomattoman hieno ja oli mukava lisä, kun pianisti tuli soittamaan urkuja. (Tai ehkä kyseessä oli kanttori, mutta tippikupissa luki "pianisti".) Kirkko oli täynnä ulkomaalaisia turisteja ja kirkossa myytiin Muumi -kortteja, mikä tuntui vähän hassulta. Mutta siellä missä on japanilaisia turisteja, on myös Muumien markkinat.

Vierailin myös Kampin erikoisessa kappelissa. Kappeli oli kaikessa pienuudessaan uskomattoman hieno rauhallisuuden tyyssija keskellä kaupungin hulinaa.

Kun kerran olin käynyt muissakin kirkoissa, niin päätin käydä myös Uspenskin katedraalissa, joka on koristeellinen ortodoksinen katedraali.

Viimeisenä vierailin tuomiokirkossa, jossa olen sentään käynyt kerran aikaisemmin. Tuomiokirkko on minusta yksinkertaisuudessaan kaunis, mutta yksinkertaisuudessaan se ei myöskään tarjoa vieraille juurikaan katseltavaa. Sulauduin hyvin muiden valokuvaavien turistien joukkoon muutamaksi minuutiksi, jonka jälkeen olin valmis Gymnaestradaan. Senaatintorilla oli Gymnaestradan esityksiä, joten päätin katsoa muutaman jumppaesityksen, kun kerran paikalle satuin. Voimistelijat olivat todella taitavia ja minusta tuntui, että selkärankani saattaa katketa jo pelkästä ajatuksesta, että minun pitäisi yrittää tehdä vastaavia liikesarjoja! Huh!

Reissun jälkeen mietin, että pitäisikö joka kesä vierailla jossain Suomen kaupungissa turistimentaliteetillä. Ajatus on ihan mukava, mutta jos samaan hintaan tekee ulkomaanmatkan, niin ei tarvitse kahta kertaa miettiä, kumman valitsen. Joka tapauksessa oli mukava olla hetki kotimaassa turistina ja kierrellä paikkoja, joissa ei normaalisti tule käytyä!

PATAREIN VANKILA

Bingo, meritanssit vai trubaduurin sulosävelet? Ehkä sittenkin oma rauhallinen nurkkaus loungessa! Tein päiväretken Tallinnaan Eckerö Linen M/s Finlandialla ja ostin menomatkalle paikan loungesta. Oli ihana aloittaa aamu rauhallisesti rentoutuen nojatuolissa. Mukavana lisänä oli loungen tarjoilut; pientä suolaista ja makeaa juomineen. Matka Tallinnaan sujui oikein mukavasti.

Tallinnan matkan tarkoituksena oli vierailla Patarein vankilassa. Vankila on auki toukokuusta syyskuun loppuun ja viimeksi Tallinnassa vieraillessani vankila oli jo suljettu talven ajaksi. Vankila aukeaa kello 12 ja minulla oli reilu tunti joutoaikaa satamaan saavuttuani ennen vankilan ovien aukeamista. Kävelin vuoden 1980 olympialaisiin suuunnitellulle Leninin kulttuuri- ja urheilupalatsille Linnahallille ja kävin Patarein vankilan vieressä olevan Lentosataman pihalla katselemassa vanhoja sota-aluksia aikani kuluksi.

Patarei rakennettiin alunperin merilinnoitukseksi ja se valmistui vuonna 1840. Myöhemmin puolustusrakennelma toimi kasarmina ja vuosina 1920-2002 Patarei toimi vankilana. Vuodesta 2007 alkaen Patarei on toiminut yleisölle avoimena vankilamuseona ja sen alue toimii myös kulttuuripuistona, jossa järjestetään myös näyttelyitä ja konsertteja.

Vierailu Patareissa oli ehdottomasti laivamatkan arvoinen. Vilkas mielikuvitus ja lähes autio vankila olivat aika ahdistava yhdistelmä yksin matkustavalle. Vankilassa oli muitakin turisteja, mutta törmäsin heihin lähinnä pihalla. Oli jännittävää tutkia vankilan synkkiä kolkkia yksin. Osa selleistä oli valaistu, mutta useimmat sellit ja huoneet olivat hämäriä ja niihin astuessa tuli vainoharhainen olo; kohta joku lukitsee minut selliin ja jään entiseen vankilaan jonkun psykopaatin vangiksi. Vankilan toimenpidehuoneissa tuli sellainen olo, että Doctor Satan tai joku muu mielipuoli tekee minulla kohta ihmiskokeitaan.

Ennen toista maailmansotaa vankeja teloitettiin myrkyttämällä tai hirttämällä. Hirttohuoneessa oli edelleen avoin pudotusaukko, mutta sentään köysiä ei enää roikkunut katosta. Viimeinen teloitus Patareissa tapahtui vuonna 1991. Ihan kaikkia vankilan syrjäisimpiä kolkkia en kiertänyt, enkä nähnyt vankilan ampumishuonetta, jonka seinät on maalattu punaruskeiksi, jotta verijäljet on saatu peitettyä.

Vankilassa oli runsaasti taidetta. Patarein esitteessä ei kerrottu taiteilijoista mitään, mutta ilmeisesti taide liittyy kulttuuripuiston toimintaan. Patarei oli melkoinen sekoitus kantaaottavaa taidetta sekä vankilan historiaa.

Vankilan takapihalla oli rantabaari. Kyllä, luit oikein! Käväisin tsekkaamassa paikan ja tuntui aika kornilta, kun turisteja makasi vankilan takapihalla aurinkotuoleissa. Rantabaarista oli upea näköala merelle, mutta itse halusin mieluummin jatkaa matkaa vanhaan kaupunkiin, mitä jäädä koko päiväksi vankilaan.

Ennestään olen vieraillut ainoastaan Dublinissa Kilmainhamin vankilassa, mutta pidin Patareita mielenkiintoisempana vankilana. Mielipiteeseeni vaikuttaa varmasti vahvasti se, että Kilmainhamissa kuljettiin oppaan mukana ryhmässä ja Patareissa seuranani oli ainoastaan vilkas mielikuvitukseni.

Patarein jälkeen kävin vanhassa kaupungissa kävelemässä tälle kesää harvinaisesta auringonpaisteesta nauttien ja kävin tuliaisostoksilla Kohvierissä. Lyhyeen päiväreissuun ei mahdu mahdottomia, mutta sain sen, mitä lähdin Tallinnasta hakemaankin eli mielettömän vierailun vankilassa!