I LOVE ROCK N' ROLL!

Touko- ja kesäkuun loppu vei minut minilomalle Helsinkiin. Koska minulla on tällä hetkellä ylimääräistä aikaa, niin päätin vihdoin testata viekö Onnibus minut sujuvasti määränpäähän. Kahdeksaan tuntiin mahtuu paljon istumista, mutta onnistuin molemmilla kerroilla saamaan mielestäni parhaan mahdollisen paikan bussin toisen kerroksen etupenkistä. Vaikka nelostie onkin tylsä, niin silti Suomen kesää oli mukava ihastella bussin ikkunasta.

Onnibussin hintalaatusuhde on mielestäni kohdallaan. Toukokuun bussilippuni hinta ehti nousta 25 €, kun jahkailin pitkään, miten menen Helsinkiin. Kesäkuun bussilipun ostin hyvissä ajoin ja sain sen 10 € hintaan! Ensimmäisellä reissulla en saanut wifiä toimimaan kännykässäni, mutta toisella reissulla nettikin toimi moitteettomasti. Penkin alla oli virtapistoke, joten akkukaan ei päässyt loppumaan kesken matkan.

Onnibussista ollaan montaa mieltä. Busseissa on ollut ongelmia ja välillä uudet autot ovat hajonneet tien päälle. Toukokuussa matka sujui ongelmitta, mutta jälkimmäisellä matkalla bussi pysähtyi Töölössä liikennevaloihin ja siihenpä sitten jäätiin. Bussi ei enää käynnistynyt ja lopulta toinen bussi nouti matkustajat ja saavuimme Kamppiin lähes tunnin aikataulusta myöhässä. Onneksi varsinainen menoni oli vasta seuraavana päivänä eli bussin rikkoontuminen ja siitä johtunut myöhästyminen ei suoranaisesti haitannut matkaani. Uskallan jatkossakin matkustaa Onnibussilla, mutta lasken matka-aikatauluuni mukaan myöhästymisvaraa. (Kotimatkoilla turvauduin junaan, koska pendolino on nopeampia ja tilavampi matkustusmuoto.)

Toukokuussa minut vei etelään Slashin konsertti Helsingin jäähallissa. Ostaessani lipun keikalle toivoin, että Slash kutsuisi Michael Monroen bändin lämppärikseen ja niinhän siinä kävikin! Parempaa lämppäriä keikalla ei olisi voinut ollakaan! Michael Monroen bändi sai Slashin bändistä Hanoi Rocks fanin basisti Todd Kernsin vierailemaan lavalla kitaristina parin biisin ajan. Michael Monroe oli jälleen kerran loistava, tykkään hänen lavaenergiasta sekä karismastaan.

Slash featuring Myles Kennedy and The Conspirators loisti myös lavalla. Pidän kovasti Slashin omistakin biiseistä ja menisin keikalle, vaikka bändi ei soittaisi ainoatakaan Guns N' Rosesin biisiä. En silti valita; on hienoa kuulla vanhoja klassikoita kuten Sweet Child O'Mine livenä, kun en nähnyt Guns N' Rosesia teinivuosinani. Ja sitä paitsi Myles Kennedy on laulajana Axl Rosea parempi, joten ei haittaa, vaikka kuulen teinivuosien suosikkibiisit vuosien viiveellä.

Slash kutsui Michael Monroen lavalle heittämään biisit Dr Alibi ja We're All Gonna Die. Viimeksi näin tämän kaksikon Ruisrockin lavalla muutama vuosi sitten. Michael Monroe ei ole koskaan saanut kotimaassaan ansaitsemaansa arvostusta, mutta on hienoa nähdä, miten paljon häntä arvostetaan maailmalla.

Slashin takia kannatti matkustaa minilomalle Helsinkiin. Myös kesäkuun lopussa suuntasin Helsinkiin, tällä kertaa Tuska festareille Alice Cooperin keikalle. Sain houkuteltua Helenan mukaan keikalle ja ostimme ennen keikkaa hienot School's Out t-paidat. Alice Cooper Forever!

Ennen keikkaa ajattelin, että olen nähnyt Alicen aika monta kertaa ja muilla festareilla hiljattain soitetut settilistat vaikuttivat liian tutuilta ja siksi hieman tylsiltä. Alice yllätti kuitenkin heittämällä eri setin, mitä Euroopan festareilla ja keikka kesti pidempään, mitä Tuskan soittoaikataulut antoivat ymmärtää.

Tällä kertaa Alicen vaimo Sheryl oli mukana kiertueella ja paha hoitsu kumppaneineen yritti saada jälleen kerran Alicen hengiltä giljotiinissä.

Alicea ei kuitenkaan saada hengiltä lavalla, vaan hän palaa aina. Edellisestä Alicen keikastani on kohta kaksi vuotta aikaa ja jo silloin Alice heitti tribuuttibiisinsä Jim Morrisonille (The Doors: Break On Through), John Lennonille (The Beatles: Revolution), Jimi Hendrixille (The Jimi Hendrix Experience: Foxy Lady) ja Keith Moonille (The Who: My Generation). Ennen covereita Alice ihmetteli, että miten hän on edelleen hengissä, kun monet hänen ystävänsä ovat kuolleet. (Milloinhan Alice julkaiseekaan jo vuosia sitten puhutun tribute levynsä?)

Keikka huipentui School's Out encoreen, jonka aikana Alice kutsui Michael Monroen lavalle! Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin Alicen ja Michaelin yhdessä lavalla. Michael on kuunnellut lapsuudessaan Alice Cooperia, joten on varmasti hienoa päästä oman idolinsa kanssa lavalle.

Jotkut asiat eivät koskaan muutu. Olin jälleen kerran ihan fiiliksissä Alicen keikan jälkeen, eikä edes "Poison" ärsyttänyt minua tällä kertaa, vaikka aina toivonkin, että loppuunkulutettu biisi jätettäisiin soittamatta. Keikan lopuksi Alice vielä ilmoitti iloisen uutisen: "Nähdään marraskuussa Mötley Crüen keikalla!" Nähdään, jee!